torstai 29. syyskuuta 2011

hei hei

Olen huono hyvästelemään. Mistä lie olen sen oppinut, että hyvästit ovat vaivauttavan ikäviä. Mieluummin katoaisin paikalta huomaamatta ja jättäisin tilanteen elämään. Ikäänkuin lähtisin juhlista muiden huomaamatta jolloin muut jatkaisivat juhlamielellä ilman keskeytystä. Joku alkaisi ihmetellä mihin katosin, soittaisi, ehkä laittaisi tekstiviestin.
Usein jättäisinkin mieluummin lähtemisen auki, lähtiessä sanoisin mieluummin, mehän nähdään tässä vielä, vaikka tietäisin, että on aika lähteä. En tietenkään tarkoita hyvästeillä päivittäisiä/viikottaisia tapaamisia, vaan lähinnä kerran pari vuodessa tapahtuvia.
Arvaat ehkä miksi kirjoitan hyvästeistä. ajattelin liueta paikalta jättämällä seuraavan postauksen kirjoittamatta, jolloin olisit ehkä ihmetellyt jossain vaiheessa missä seuraava teksti viipyy ja hetken kuluttua huomannut, että uutta tekstiä ei vain tule.
Niin kuin en live-elämässäkään ilkeä jättää hyvästejä väliin, en viitsi nytkään kadota paikalta jälkiä jättämättä.
Joten sanon, kiitos mielenkiinnosta, oli mukava kirjoitella ja käydä keskustelua. Minun "terapiani" tämän asian osalta on kuitenkin nyt ohi, ainakin tässä muodossa.

Elä elämäsi itseäsi kunnioittaen. Anna mielipiteillesi se arvo minkä ne ansaitsee. Älä alistu kenenkään muun tahdon alle. Ota rohkeasti askel eteenpäin. Riuhtaise itsesi irti asioista mitkä sinua ahdistavat. Kyseenalaista. Jätä taaksesi ikävät asiat ja katso eteenpäin.

Nyt tuntuu oikealta sanoa hyvästit ja jatkaa eteenpäin.

Hei hei, mukavaa jatkoa!
Terv. Kirjoittaja
 
PS
Kirjoittaminen on minulle luontainen tapa jäsentää asioita, joten kirjoitan todennäköisesti joskus jonkin muun otsikon alla ihan muista asioista.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Vieraisilla

Maamme pääkaupunki kuhisee eri uskontokuntien edustajia. Huntupäiset naiset näkyvät katukuvassa aivan eritavalla kuin pohjanmaan pikkukaupungin kaduilla. Muutama nunnakin vilahtaa katukuvassa siinä missä khrisna-munkki myy mausteita ja kirjaa koristaan. Hengellisiä tapahtumia on ympäri kaupungin tarjolla. Minä osallistuin niistä yhteen, nimittäin rauhanyhdistyksen seuroihin. Ystäväni kanssa menimme Helsingin rauhanyhdistykselle.
Seurapuhetta piti ilmeisesti ulkopaikkakuntalainen mies, käsittääkseni maallikkosaarnaaja.
En erityisemmin jaksanut keskittyä puheen kuuntelemiseen, mutta oheistoiminta herätti mielenkiintoni. Muutama teinityttö jutusteli koko puheen ajan keskenään. Takapenkin pikkulapset piirtelivät lehtiöihinsä isän kuunnellessa puhetta kuulokkeilla ilmeisesti englanniksi tapahtuvan tulkkauksen muodossa.
Kesken rauhallisen seuranpidon ponnahti nainen penkistään ja raivokkaasti huutaen ryntäsi läpi salin "minä muutan täältä pois, minä muutan täältä pois, minä muutan täältä pois" kuului mielenrauhansa ainakin hetkellisesti menettäneen naisen kimeä huuto. Järjestyksen valvojat livahtivat takaovesta ulos, ilmeisesti tarkistamaan huutaen poistuneen naisen tilannetta. Ihmiset hymähtelivät ja kuiskivat toisilleen naisen huutaessa, puhuja jatkoi puhettaan keskeyttämättä.
Odotin mielenkiinnolla sivuuttaako puhuja puheessaan vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen saamasta median huomiosta. Puhe kaarteli jo loppusuorillaan ja ajattelin, että näinköhän aihe ohittuu, mutta sieltähän se tuli. "Olemme Jumalanvaltakunnassa saaneet kokea monenlaista kirjoittelua negatiivisessakin valossa pilkkaakin ja mustamaalamistakin median ja tämän maailman osalta. Osa negatiivisesta kirjoittelusta on täältä meidän keskuudestamme kumpuavaa." Puhuja toivoi kaikkien muistavan, että saamme pyytää taivaalliselta isältämme oikeanlaista mieltä ja ymmärrystä nähdä Jumalanvaltakunnan ihanuus.
Loputtoman pitkältä tuntuva puhe päättyi vihdoin ja seuraisäntä kuulutti laulettavat virret ja kohta sali pauhui virren veisuusta, niin että vieressäni istuva pikkuvauva säikähti metelöintiä parahtaen itkemään.
Eteinen pursusi ihmisistä luoviassamme kohti naulakoita. Nuoret vanhemmat pukivat lapsikatraitaan ja pihalla pakkasivat väkeään tila-autoihinsa sinkkujen jutellessa porukoissaan ja miettiessä mihin lähteä "iltakylään".
En tiedä olenko niin kovin vieraantunut seurakulttuurista vai mistä johtuu, mutta hälinä ja ihmispaljous tuntui välillä jopa ahdistavalta samoin kuin yletön yhteisöllisyyden tunne.
Hauska oli kuitenkin kurkistaa taasen tuohon maailmaan ja todeta, että onneksi se ei ole minun arkipäivääni. Eijjoo mulle oikia paikka, niinko meillä pohojammaalla sanottas.

perjantai 23. syyskuuta 2011

uskotaa vaan

Törmäsinpä tällaiseenkin keskusteluun.

"Eräs uskovainen sisar päätti pitkän harkinnan jälkeen laittaa korvakorut. Uskovaiset ystävät ihmettelivät, että miksi. Sisar sanoi, että hän pitää korvakoruista ja että ei tämä ole uskonkysymys. Sisar oli sitä mieltä, että usko Jeesukseen pelastaa.
Sisaren sukulainen ei voinut millään käsittää, miksi sisar laittoi korvakorut. Lopulta sukulainen huokasi: "Meneekö tämä siihen, että pelkällä uskolla pelastuu?"
Johon lukija kommentoi:
Kauhistus kun sisar on eksyksissä!
Toinen lukija kommentoi:
Jumala on kaikkivaltias, mutta ei sekään nyt sentään korvakorullista voi pelastaa!
Kolmas lukija kommentoi:
Niin tai voi se Jumala korvakorullisenkin pelastaa jos se ei ole suomalainen korvakorullinen, vaan esimerkiksi venäläinen tai togolainen. On se vaan ihmeellinen tämä uskon mysteeri ja tutkimattomat ovat Jumalan polut! Emmää meinaa ymmärtää, meinaakko nää? Onneksi meijän ei tarviikaan, uskotaan vaan! " (lainaus täältä)

Tämä on mielestäni hyvä esimerkki siitä miten minä koin aikoinani vl-liikkeessä eläessäni. Koin usein, että pelkkä usko ei riitä, vaikka niin väitetään. Käytännön sääntöjä ja periaatteita selitetään sivutuotteina, kulttuurilla ja että niin vain on aina ollut tapana. Minä halusin ainoastaan uskoa, en elää tietynlaisen kaavan mukaan tai käyttäytyä jollain toivotulla tavalla vain sen vuoksi, että aina ennenkin on niin tehty.

Lainattu teksti on luonnollisesti huumorilla kirjoitettu, mutta viesti on ihan pätevä ja asiallinen. Ei kenenkään pidä suostua sääntöihin ja toimia minkään käytännön ohjeistuksen mukaan, korvakorusääntöjä ja muita käytännön ohjeita antaa maallinen organisaatio ei Jumala sanassaan.

perjantai 16. syyskuuta 2011

bää bää

"Minulla on myös muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammastarhasta; myös niitä tulee minun johdattaa, ja ne saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lauma ja yksi paimen."
Minusta tässä raamatusta poimitussa lauseessa on hienosti sanottu se, että aito ja oikea sydämen usko ei ole sidottu vain yhteen ryhmään. Meitä lampaita on yli herätysliike- ja kirkkorajojen ja joskus sitten ajan loputtua on yksi yhteinen lauma. Siihen minä uskon.

maanantai 12. syyskuuta 2011

lähteä vai jäädä

Ensimmäisenä kiitän teitä lukijat jotka kirjoititte tarinanne minulle. Uskomatonta, miten samanlaisia tuntemuksia ja kokemuksia ihmisillä on.  Olen koonnut lukijoiden teksteistä otteita tähän postaukseen. Tekstit tulevat satunnaisessa järjestyksessä ja pilkottuina. Osassa teksteissä oli paljon samanlaisia kokemuksia joita kokosin yhteen ja osan olen voinut liittää tähän postaukseen sellaisenaan.

*"Olin 23-vuotias yksineläjä, kun tein lopullisen päätöksen "erota". En ollut löytänyt vanhoillislestadiolaista kumppania ja ehkä se oli hyvä asia. Ennen irtautumista ajattelin tulevaisuuttani lestadiolaisena ja näin itseni joko vanhanapiikana (ankeaa elämää ilman seksiä ja huvituksia) tai naimisissa ja ison perheen äitinä. Kumpikin vaihtoehto ahdisti. Ajattelin, että haluan itse määrätä omasta elämästäni ja tehdä asioita mistä nautin. Rakentaa minun näköiseni elämän."
********************************************************************************

* "Olen kolmen lapsen äiti. Olen pitkään miettiny suhdettani vl-herätysliikkeeseen. Toisaalta uskon niin miten seuroissa opetetaan, mutta toisaalta näen niin paljon epäkohtia käytännön asioissa, että tuntuu, etten halua omien lasteni oppivan tuohon samaan sotkuun mihin minut on kasvatettu. Lapsuudenperheeni on niin sanottu "kymppilesta" perhe, että ei tule olemaan helppo tehtävä kertoa mahdollisesta ratkaisusta."
*********************************************************************************

* "Olen vielä nimellisesti vanhoillislestadiolainen. En ole enää pitkään aikaan ajatellut käytännön asioista kuten vanhoillislestadiolaisuudessa yleensä ajatellaan, mutta "nimellisesti" roikun mukana. "Uskon kieltäminen" vain tuntuu vain hirvittävän työläältä ja pelottavalta ja toisaalta onhan liikkeessä paljon hyvääkin."
*********************************************************************************

* "En ole virallisesti "kieltänyt" vl-uskoa, mutta teoillani kyllä, aloitin mm ehkäisypillerien käytön. Minulla on neljä lasta. Nämä lapset riittää, haluan satsata huomioni ja rakkauteni näihin. Sen lisäksi haluan elämältäni paljon muutakin kuin lastenhoitoa. Olen 34 vuotias, naimisissa ja minulla on ihanat lapset, päällisin puolin siis kaikki on hyvinkin tasapainossa. Uskontoon liittyvät asiat vain tökkivät. Ei kiinnosta se, että lapset oppivat että uskomisessa tärkeintä on noudattaa opittuja kaavoja vaan haluaisin uskon olevan sydämen asia joka kulkee läpi elämän tukena, ei taakkana. Tuntuu vaikealta vastata lasten kysymyksiin uskomiseen liittyvistä asioista, kun ei itsekään haluaisi elää tai ajatella niin miten vl-yhteisössä opetetaan."
*********************************************************************************

* "Vanhempani saisivat sydärin jos kuulisivat miten elän. Toisaalta heidän tarvitsisi laskea vain yhteen yksi plus yksi.
Heidän silmissään olen vieläkin täysin puhtaasti vl, vaikka esimerkiksi omalla paikkakunnallani meikkaan ja osallistun työpaikan bileisiin, minulla on televisio ja käytän korvakoruja."
*********************************************************************************

Varmasti monelle kahden vaiheilla eläneelle ja vl-piireistä irtaantuneelle tutun kuuloista tekstiä. Sukulaisten ja läheisten tuoma sosiaalinen paine on varmasti jokaisella irtaantumisprosessia käyvälle jollakin muotoa todellisuutta. Yksi ajattelee vanhempiaan toinen lapsiaan. Kuitenkin olisi tärkeä tässä asiassa tuijottaa omaan napaansa. Jokainen kun kuitenkin on loppujen lopuksi vastuussa vain itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. En tarkoita että läheiset ja lapset olisivat merkityksettömiä. Tottakai jokainen varmasti haluaa huomioida myöskin läheistensä tarpeet ja tunteet, mutta viimekädessä oma napa on se mihin voi vaikuttaa.

Vaikeinta ehkä onkin se oma pään sisäinen asioiden järjestely. Moni minulle kirjoittaneista oli lopulta yllättynyt läheistensä suhteellisen laimeasta reagoinnista. Voisi ehkä todeta, että vanhoillislestadiolaiset ovat suhteellisen suvaitsevaista kansaa sitten pohjimmiltaan kuitenkin, hienotunteista ainakin joissakin tilanteissa. Toki inhottavia, syyllistäviäkin kokemuksia monelta löytyy.

********************************************************************************************
*"Muutin toiselle paikkakunnalle ja ihastuin tavalliseen luterilaiseen miehenalkuun. Ilmoitin päätöksestäni luopua lestadiolaisuudesta äidilleni. Äiti itki asiaa. Olin perheen ensimmäinen, joka päätti valita toisen tien. Sana lähtemisestä kulki eteenpäin. Osa sukulaisista oli jopa järkyttyneitä, jotkut olivat jo osanneet odottaa tätä ratkaisua.
Pelkäsin, että menetän ystäviä tai välit sukulaisiin huononee. Olin itse aktiivinen yhteydenpidossa lestadiolaisiin ja olen säilyttänyt välit hyvinä. On kyllä niitäkin, jotka karttelee minua tai ei osaa suhtautua luonnollisesti.

Ensimmäiset vuodet päätöksenteon jälkeen menivät opettelussa. Hain omaa paikkaani, rakensin uutta identiteettiä. Olin välillä aika hukassa. En tiennyt mitä ajatella Jumalasta. Välillä ajattelin, että matkani päättyy helvettiin. Vanhoista päähän upotetuista syntikäsityksistä oli vaikea päästä eroon. Miessuhteissa tuli vastoinkäymisiä ja tein typeriäkin juttuja. Oli vaikeaa löytää tasapaino.

Nyt olen 30-vuotias ja olen vihdoin löytänyt sisäisen rauhan. Olen naimisissa ja odotan ensimmäistä lasta. Miehelläni ja minulla on samanlainen arvomaailma, joka on tuntunut tosi tärkeältä. Hän tuntuu myös ymmärtävän hyvin lapsuus- ja nuoruuskokemuksiani. Kuulun luterilaiseen kirkkoon ja olen jonkun verran hengellinen. Luultavasti en enää koskaan halua kuulua mihinkään "lahkoon", en ainakaan yhtä jyrkkään kuin vanhoillislestadiolaisuus. Suviseuroissa voin tulevan lapseni kanssa käydä ja haluan kertoa hänelle Jumalasta.

Minulla on nyt asiat hyvin. Olen kiitollinen kaikesta. Minulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus lestadiolaisena. Olen myös tyytyväinen siitä, että uskalsin tehdä vaikean päätöksen ja alkaa elämään oman tunnon mukaan. Tulevaisuus näyttää valoisalta."

**********************************************************************************


*"Juttelimme mieheni kanssa asioista liittyen irtaantumiseen. Olimme molemmat sitä mieltä, että emme halua kuulua vl-heärysliikkeeseen. Tuntui helpottavalta huomata, että toinen ajattelee asioista samalla tavalla. Olo on huojentunut jo nyt.
Se on nyt päätetty. Me kerrotaan päätöksestämme huomenna."

*
Tapasimme mieheni vanhemmat ensimmäisen kerran vl-liikkeestämeidät eron jälkeen. Taisivat jännittää hirveästi tapaamista, minua ainakaan ei yhtään jännittänyt tai mietityttänyt. Ihan rennosti he täällä olivat. Vaikka minulla onkin väriä päässä, kynsissä ja naamassa. Ja vaikka telkkarikin on olkkarissa. Ehkä he ovat jo tottuneet siihen, ett yksi jos toinenkin lapsista on "kieltänyt uskonsa". Olemme jopa puhuneetkin ihan avoimesti ja hyvässä hengessä tästä meidän "erosta". Eikä tullut mitään paasausta, totesivat vain oman mielipiteensä ja me omamme. Ja siinä se oli.
Toista onkin sitten minun äitini kanssa. Huh, sanon minä. Antaisi jo olla ja ottaisi rennosti. Mutta ei hän vieläkään osaa hengittää vapaasti. Tänään juuri soitti ja tajusi puhelun aikana että meillä on telkkari. Varmaanki järkyttyi siitä niin kauheasti, että alkoi saarnaamaan hirveästi. Olen päättänyt,  etten ala sanomaan mitään takaisin, kun ei se tunnu mitään auttavan. Äitini kehtasi väittää että me emme ole nyt onnellisia. Ja, että me aliarvioidaan ja hyljeksitään nyt heitä ja muita vl-ihmisiä. Olin ihan hämmästynyt!!  En jotenkin osannut sanoa mitään muuta kuin että "sinähän sen tiedät". Hän meni kyllä hiljaiseksi, mutta voivotteli vain. Hän teki siis ihan omia johtopäätöksiään ja laukoi tuommoista roskaa, vaikka mitään en ole hänelle sanonut että ei oltaisi onnellisia tms.päinvastoin.

Toisaalta ymmärrän, että hän on ehkä vielä shokissa ja järkyttynyt. Mutta oikeasti minusta tuntuu niin pahalta että oma äiti sanoo tuommosia! Eikö hän oikeasti ymmärrä, että meidän välit vain huononee koko ajan, kun hän vaan saarnaa ja laukoo tuommosia omia mielipiteitään. Päätin tuon puhelun aikana, että jos hän vielä kerrankin alkaa sanomaan jotain loukkaavaa tain tuon tyylistä, että me emme voi olla onnellisia kun emme ole vl-uskovaisia, niin sanon heti, että jos hän ei lopeta tuollaisia puheita, niin puhelu katkeaa. En minä yksinkertaisesti pysty jutelemaan äitini kanssa näistä asioista, kun hän heti lyttää minun ajatukseni ja tekee omia johtopäätöksiään. Laittaa sanat minun suuhun. Millaista keskustelua se muka on?
Ja äiti kun vielä jokaisessa puhelussa toivoo, että meidän välit eivät huononisi, että pystyttäisiin edelleen olemaan avoimina ja luottavaisina toisiamme kohtaan. Mutta miksi ihmeessä hän jauhaa sitä samaa asiaa joka kerta uudestaan? Miksi hän ei usko jos minä sanon että minun/meidän puolelta ei ole mitään erikoista muutosta tapahtunut, ihan samanlaisia me olemme edelleen ja käyttäydymme heitä kohtaan ihan samallalailla kuin ennenkin. En suoraan sanottuna enään jaksa äitini kanssa juttelua. Aina kun äiti soittaa, tekisi mieli olla vastaamatta. Olen kuitenkin oma itseni ja sanon rehellisesti mitä ajattelen, olen ja teen. Silti äitini ei sitä hyväksy, vaan väittää että teen ihan jotain muuta. Ehkä hän vaan vielä toivoo toista, haluaisi että en olisi nyt onnellinen yms jotta palaisin perheineni vl-liikkeeseen.

Olen onnellinen, että lähdimme. Voin/voimme paljon paremmin nyt kuin vl-liikkeessä ollessamme. On ihanaa olla vapaa, ajatella ja tehdä sellaisia asioita mitä hyväksi kokee säilyttäen sydämessään kuitenkin hyvän olon ja uskon."
*********************************************************************************
Monen kohdalla lähisuksulaisten epätoivo näkyy konkreettisina ahdistuksen purkauksina. Vanhoillislestadiolaisuudessa lapsuudestaan saakka elänyt ihminen, ei välttämättä pysty näkemään mitään muuta vaihtoehtoa kuin yrittää saada "uskonsa kieltänyt" tajuamaan millaisen virheen hän on mennyt tekemään. Joskus keinoja sen asian ilmaisemiseen ei kaihdeta. Onneksi suurin osa vl-ihmisistä ovat kuitenkin hyvin suvaitsevaisia ja ymmärtäväisiä liikkeestä lähteneitä kohtaan.
Jokainen kokee tietenkin asiat omalla tavallaan, niin lähtijä, kuin lähtenyttä murehtiva läheinen.
On kuitenkin lohduttavaa huomata, että moni löytää tasapainon elämään irtaantumisen jälkeen, näkee elämässä valoisat asiat ja kykenee säilyttämään hyvät välit sukulaisiinsa ja läheisiinsä. Jokaisen minulle kirjoittaneen henkilön tekstistä tuli esiin sama asia. He ovat onnellisia siitä, että ottivat sen vaikealta tuntuvan askeleen ja lähtivät kulkemaan sitä polkua jonka sydämessään kokivat itselleen oikeaksi.
Rohkaisen jokaista kahden vaiheilla roikkuvaa ottamaan askeleen kohti omia päämääriä, itsenäistä ajattelua ja vapautta.
Kaikkien ihmisten ei tarvitse ottaa askeleita poispäin. Yksi löytää elämänsä ilon siitä minkä joku toinen juuri hylkäsi. Toisen roska on toisen onni. Miksi lähteä jos kokee hyväksi jäädä.


 
 

tiistai 6. syyskuuta 2011

puhuja

Meitä on viisi kaverusta. Olemme olleet ystäviä teini-iäistä lähtien. Yksi heistä on jo ala-asteen kolmannesta luokasta saakka ollut ystäväni. Ensimmäinen oikea ystävä, pisin ystävyyssuhde.
Harrastamme kaikki viisi lumilautailua. Nykyisin asumme eri paikkakunnilla levittäytyneinä länsirannikolle, pääkaupunkiseudulle ja itä-suomeen. Teemme vuosittain jonkun yhteisen reissun poikien kesken. Yleensä siihen reissuun liittyy lumilautailu olennaisena osana. Viime talvena matkustimme halki pohjoise Ruotsin kauniisiin laskettelumaisemiin. Matkalla kohti päämääräämme ehdimme jutella kaikenlaista. Myös hieman muutakin, kuin pelkkää huulenheittoa, mitä meidän huumorin täyteisissä jutuissa yleensä on paljon. Muut neljä siis ovat vanhoillislestadiolaisia. Kysyin heiltä mitä he vastaisivat, mikäli heitä kysyttäisiin "puhujaksi". Sellaiselle jolle "puhuja" termi on epäselvä, tarkoitetaan sillä vl-piireissä maallikkosaarnaajaa. (yleensä miesten kauhistus on, että "joutuisi" puhujaksi).
Yksi ei pitänyt sitä ollenkaan minkäänlaisena vaihtoehtona edes että hänelle ehdotettaisiin sellaista ja koki olevansa "turvassa". Yksi ottaisi asian huumorilla ja ainakin siinä tilanteessa sanoi pilke silmäkulmassa, että sanoisi "ai minä olenkin jo odottanut että milloin minun kykyni huomataan" tai vain toteamalla että "paskat". Ajatteli sillä tyrehdyttävänsä kyselijan mielenkiinnon häntä kohtaan.
Kaksi heistä kuitenkin suhtautui asiaan vakavasti. Ottaisivat asian nöyränä vastaan ja tekisivät parhaansa. Olisi heille eräänlainen kunniatehtävä olla puhuja. Että Jumala olisi katsonut heidät siihe tehtävään sopivaksi. 
Juuri näille kahdelle sanoin,  että on vain ajan kysymys milloin heidät asetetaan puhujaksi. He nauroivat eivätkä uskoneet.
Mielestäni he ovat juuri sellaisi henkilöitä jollaisia usein "puhujat" ovat. Huumorintajuisia, mutta vakaan ja rauhallisen oloisia. Varmoja ja turvallisen oloisia ihmisiä. Ihmisiä jotka olisivat myöskin SRK:n kannalta sopivia henkilöitä levittämään vl-oppia. He eivät todennäköisesti alkaisi sooloilemaan ja ohjaamaan ihmisiä harjaan "ainoasta oikeasta uskosta" omilla kotkotuksillaan. 
Sain tänään sähköpostiviestin toiselta heistä. Viesti alkoi: "Olit oikeassa silloin talvella kun kävimme Åressa, kun tuli puhetta puhuja-asiasta. Muistelen, että sanoit silloin ajatellevasi että minusta tulee puhuja. Eilen meidän siioni siunasi minun puhujan tehtävään."
Huh huh, mitä minä sanoin, oli ensimmäinen ajatukseni viestin luettuani.
Tuntuu hurjalta, että hän on nyt puhuja. Minulle puhujan tehtävä tarkoittaa entistä tiukempaa otetta herätysliikkeessä. Tietynlaista vastuuta siitä, että oppi pysyy puhtaana. Jonkinlaisena SRK:n kätyrinä olemista. En ole onnellinen ystäväni puolesta, hieman harmissani, koska väitän, etten ole ihan väärässä jos sanon, että hän jollakin asteella nauttii siitä että on "ylennetty" puhujaksi.
Se on se asenne mistä vanhoillislestadiolaisuudessa en pidä. Väitän, että kukaan ei tietoisesti halua puhujaksi, mutta väitän myös, että osa heistä kokee sen "ylennyksenä". Ikään kuin ansiomerkkinä ja kunnianosoituksena omasta onnistuneesta uskon kilvoittelusta. Nöyrä asenne tietenkin ulospäin, mutta sisällä pelonsekainen ylpeys ja "Jumalan lähettiläs" tunne rinnassa paukkaen.
Viesti päättyi: "Koen myös Jumalan tahdoksi vielä lopuksi sanoa, että sinunkin on lupa uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Muistetaan toisia rukouksin.."
Minä olen huono rukoilemaan, mutta lupaan muistaa häntä ja hänen puhujan uraansa. Toivon hiljaa mielessäni, ettei hän täysin hurahda "puhuja maailmaansa" ja ettei hän lupauksensa vastaisesti muutu sittenkin ihmisenä tämän tehtävän myötä.
Kirjoitin hänelle vastausviestin ja toivotin onnea matkaan ja kerroin, että minulla on harmittavan monta seurakokemusta, joista muistan vain helvetinkauhut ja kärsimyksen. Sanoin, että toivoisin hänen mieluummin tulevissa puheissaan kertovan Jumalan rakkaudesta, hyvyydestä ja armollisuudesta. Mielestäni vanhoillislestadiolainen oppi opettaa liikaa pelon kautta. Rakastava ja armollisen hyvä Jumala jää sen ankaran ja rankaisevan kuvan taakse.

maanantai 5. syyskuuta 2011

ei mennä, se voi olla vaarallista

Löysin tällaisen, ilmeisesti Buddhan ajatelman. Ei ihan tyhmä ohje elämään.

"Älä usko mihinkään yksinkertaisesti koska olet kuullut sen.

Älä usko mihinkään tapaan koska se on kulkenut sukupolvelta toiselle.

Älä usko yhtään mihinkään koska se on kirjoitettu johonkin pyhään kirjaan.

Älä usko mihinkään opettajaasi tai vanhempaasi vain koska he ovat auktoriteetteja.

Mutta kun havaitset ja analysoit, kun löydät kaiken olevan sopusoinnussa järjen kanssa ja kun huomaat että se on kaikkien eduksi, hyväksy se ja elä sen mukaan."

Monesti olisi hyvä pysähtyä miettimään sitä, miksi jotain asioita tehdään niin kuin tehdään. Onko tavat ja opit vain jäänteitä jostain kaukaa. Tehdään niin koska niin on aina ennenkin tehty. Kieltäydytään asioista vain sen vuoksi, että joku on joskus sattunut niin päättämään.
Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa yleisesti vallalla oleva tapa pitää televisiota syntisenä kapistuksena jonka ohjelmisto ei ole oikealla tavalla kristitylle sopivaa.
Onhan radio, netti ja muut mediat pullollaan asioita jotka eivät ole sopivaa kuunneltavaa ja katseltavaa mielestäni yhtään kenellekään. Miten oikealla tavalla kristitty sitten niistä osaa valikoida mitä seuraa ja mitä ei jos televisiosta esitetty ohjelmisto on niin syntistä ja houkuttelevaa, ettei oikealla tavalla kristitty ihminen niistä osaa itselleen sopivaa ohjelmistoa valikoimaan.
On vain opittu vuosien saatossa, että televisio ei kuulu "uskovaiseen" kotiin ja siitä ei keskustella. Monesta muustakaan asiasta ei keskustella. Painetaan taka-alalle ja ajatellaan: paremppi ettei vaivaa niillä asioilla päätään, ne ovat uskonasioita. Tai ajatellaan, että ei ne "kielletyt" asiat ainakaan tue "kristityn" uskoa ja eivät siksi ole "uskovaiselle" sopivaa.
Kaikkeen suhtaudutaan äärimmäisen varovaisesti. Parempi olla menemättä tai tekemättä, jos se vaikka pian onkin pahasta. Kummityttöni 14v kertoi, että häntä kiusataan koulussa, kun ei voi osallistua liikuntatunnin alussa pidettävään airobik lämmittelyyn vakaumuksensa vuoksi. Haluan taistella kiusaamista vastaan! Neuvoin olemaan välittämättä typeristä kommenteista ja juttelimme siitä, että todellisuudessa kiusaajat yrittävät peittää epävarmuuttaan ja ongelmiaan kiusaamalla ja olemalla koviksia. Olisin halunnut soittaa kummitytön vanhemmille ja kehottaa heitä tarkistamaan asennettaan lapsen koulunkäyntiin ja kasvatuksellisiin kysymyksiin. Olisin halunnut myös kehottaa tutustumaan koulun liikuntatuntien sisällölliseen antiin, eikä vain suinpäin sanan airobik kuultuaan kieltää lastaan osallistumasta..Ei koulun liikuntatunnin alussa pidettävä muutaman minuutin mittainen airobik varmastikaan vie heidän lapsensa uskoa vie tuuliajolle, vaikka hän siihen osallistuisikin. Päinvastoin hän saisi roima annoksen lisää vahvuutta itsetuntoonsa kun ei tarvitsisi kiusaamista sietää tuolta saralta.
En uskaltanut ottaa yhteyttä etten astuisi heidän varpailleen. Muilla tavoin tietenkin yritin herttaista kummityttöäni rohkaista olemaan oma reipas itsensä kiusaajista huolimatta.
Tiedän, että monet, lähes kaikki vl-uskovaiset käyvät nykyisin yleisissä kuntosalien jumpissa, airobikissä ja muissa, mutta siinä todellisuudessakin elää suuri joukko joille rytmiliikunta on pannassa.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

muisto yhteenkuuluvuudesta

Yhteisöllisyys on mielestäni yksi vl-piirien hieno puoli. Tokihan yhteisössä ja suuressa porukassa on omat huonot puolensakin ja joku voi kokea todella voimakasta yksinäisyyttä ihmisten ympäröimänä, mutta pääsääntöisesti yhteisöllisyys on mielestäni hyvä asia.
Olen elänyt vahvasti yksinäiset hetkeni suuren yhteisön ympäröimänä. Olen lähtenyt itku kurkussa kotiin seuroista vailla ihmisiä kenen kanssa jakaa ajatuksiaan. Olen myöskin kokenut sen lämmön ja turvan mitä samanhenkisten ihmisten ympäröidessä voi parhaimmillaan kokea. Ehkä se on yksi kantava voima siinä miksi olen halunnut säilyttää hyvät välit vl-läheisiini ja ennen kaikkea, että olen onnistunut pitämään mielessäni kirkkaana myöskin ne kauniit ja hyvät muistot joita aikaani vanhoillislestadiolaisena liittyy.
Musiikki on vanhoillislestadiolaisuudessa keskeisellä sijalla. Hengellinen musiikki, virret ja siioninlaulut on lapsesta saakka tiiviisti jokaisen vl:n elämässä mukana.
Yksi  vahva musiikillinen muisto yhteenkuuluvuudesta on tämä Vesa-Matti Loirin esittämä kappale.  Muisto teini-iästä, ystävyydestä ja hengellisestä yhteenkuuluvuudesta. Olin saanut kasan uusia ystäviä, joista osa kulkee mukana edelleen.Oli tunne, että on väkevästi elämässä kiinni, suuren ystäväjoukon ympäröimänä. Varmana ja vakuuttuneena siitä, että elämä on ihanaa kun vain antaa tilaa unelmille. Niinhän se on maailma todella kaunis elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

lukijoiden kokemuksia-> tartu kynään

Kokoan parhaillaan lukijoiden minulle lähettämistä kirjoituksista tekemääni postausta. Kiitos tähän mennessä "tarinansa" kertoneille. Vielä ehdit kitjoittamaan omista kokemuksistasi minulle sähköpostiin minalahdin@gmail.com. Kerään minulle lähetetyistä teksteistä anonyymin postauksen.
Muistelehan omaa elämäsi tarinaa liittyen vanhoillislestadiolaisuuten ja kirjoita se ylös ja lähetä minulle tämän viikon sunnuntaihin 04.09.2011 mennessä. Sunnuntaihin mennessä tulleista kirjoituksista kokoan postauksen. Olisi mukava saada vielä lisää materiaalia. Sinä joka elät vl-liikkeessä kirjoita sinäkin. Sinä joka ole kauan sitten tai ihan vastikään irtaantunut liikkeestä, kuulisin sinun tarinasi enemmän kuin mielelläni.
Ei tarvitse olla kokonainen elämäntarina, yksittäiset muistotkin ovat arvokkaita.

maanantai 29. elokuuta 2011

Kohtaamisia

Katsoin jokin aika sitten elokuvan Kohtaamisia. Seitsemän naisen tarina. Kohtaamisia joissa eri tilanteissa kohdattujen ihmisten tapaaminen vaikutti henkilöiden elämään.
Minulla oli erikoinen kohtaaminen taannoin, kun olimme juuri ostaneet nykyisen asuntomme. Ensimmäistä kertaa menin remonttikamojen kanssa asunnolle, kun viereisen asunnon herra avasi ovensa juuri, kun olin pujahtamassa asuntoomme. Trakeostomia "venttiiliä" kaulalla sormella painaen yli kahdeksankymmentävuotias mies sai äänensä kuulumaan ja kertoi, kuinka heidän aikoinaan asuntoon muuttaessaan ensimmäinen ongelma oli valaisimien asentaminen, kun asunnoissa on korkeat huoneet. Hän lupasi minulle tikkaat lainaan. Minä hämmennyin herran avuntarjouksesta niin, että häkellyksissäni lähinnä tuijotin vain hänen trakeostomia "venttiiliä" kaulalla ja kiitin tarjouksesta. Pappa vetäytyi asuntoonsa taustalla vilahti herttaisen näköinen vanha rouva jonka oletin olevan herran vaimo. Ihastuttavan oloinen pariskunta.
Kerroin kohtaamisesta vaimolleni, joka harmitteli, kun en ollut tajunnut ottaa tikkaita lainaan. Olisi varmasti merkinnyt pariskunnalle paljon otta heidän tarjoamansa apu vastaan. Tunsin itseni aasiksi.
Parin päivän kuluttua tein tikusta asiaa ja soitin naapurin ovikelloa. Tikkaat oli nostettu valmiiksi olohuoneeseen odottamaan minua. Pariskunta vaikutti herttaisen iloiselta, kun heidän apunsa kelpasi.
Tikkaille tuli todella käyttöä ja palautin ne pienen lahjan kanssa. Pappa kutsui minut sisälle ja istuimme tovin olohuoneen pöydän ääressä jutellen niitä näitä. Miehellä riitti juttua kaukaa vuosikymmenten takaa ja mielelläni istuin ja kuuntelin liikuttavan seurallista herraa. Kertoi olevansa 83-vuotias. Kerrassaan mieltä lämmittävä kohtaaminen. Lähtiessäni sovimme, että kunhan pääsemme asettumaan uuteen asuntoomme, niin tulisin käymään heillä uudestaan ja joisimme herran ehdottamat kaljat.
Kului aikaa, törmäsimme luonnollisesti pariskuntaan useita kertoja, mutta kaljat jäi juomatta.
Noin viikko sitten naapurin herra soitti ovikelloamme minun ollessa töissä. Oli kysynyt onko isäntä kotona. Tarvitsi apua, kun lääkedosetti oli kirjahyllyn päällä ja hänen vaimonsa on kuollut joka sen olisi voinut sieltä nostaa. Vaimoni luonnollisesti auttoi herraa. Päätin, että menen käymään hänen luonaan. Uskon, että avunpyyntö oli samanlainen tikusta tehty asia, kuin minä hain häneltä tikkaat. Ehkä hän olisi kaivannut juttuseuraa.
En vielä ole ehtinyt hänen luonaan piipahtaa, kun sain tänään puhelun, että herra on nukkunut pois. Heidän tyttärensä oli kertonut vaimolleni, että mies oli ollut niin murheissaan vaimonsa kuoleman jälkeen, että oli menettänyt täysin ruokahalun ja elämänilon. Toivottavasti he ovat nyt yhdessä!
Levätkää rauhassa herra ja rouva!